24 x kiitos Tuusula ja sairaalaopetus!

On tullut aika kiittää kahdestakymmenestäneljästä vuodesta. Tulin Tuusulan kunnan Kalliomaan kouluun erityisluokanopettajaksi vuonna 1998. Vuodesta 2001 olen toiminut sairaalareksinä. Pitkään työrupeamaan on mahtunut lukematon määrä erilaisia työtehtäviä ja merkityksellisiä kohtaamisia.

Omaan ihmiskäsitykseeni sekä elämänasenteeseeni työskentely moniammatillisessa viitekehyksessä Kellokosken huippuammattilaisten kanssa on jättänyt merkityksellisimmän jäljen. Psyykkisesti oireilevien lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä kanssa työskentely on opettanut paljon kohtaamisen merkityksestä sekä tulevaisuudenuskon luomisen tärkeydestä.

Olen saanut oman työni sisällä toimia muutoksen johtajana sekä toimintojen ja organisaatioiden kehittäjänä. Kaikki tämä arjen rinnalla tapahtuva työ on ruokkinut omaa ammatillisen kehittymisen tarvettani sekä intohimoa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien lasten ja nuorten opetuksen ja monialaisemman tuen ratkaisuiden löytämiseksi ja toteuttamiseksi paikallisesti ja valtakunnallisesti.

Rehtorin työ on yhdeltä osaltaan yksinäistä ja vertaisuuden löytäminen elintärkeää omalle työssä jaksamiselle. Sairaalaopetuksen piiristä minä löysin vertaisryhmän heti ensimmäisistä sairaalaopetuspäivistäni alkaen. Huomasin, että myös oman työpaikan ulkopuolella on ihmisiä, jotka tekevät samanlaista työtä – jakavat samat arvot ja tavoittelevat samoja asioita.

Tämän oivalluksen ansiosta sairaalaopetusverkostosta, muista sairaalaopetuksen rehtoreista ja vastuuopettajista tuli tärkein vertaisviitekehykseni oman työyhteisön rinnalle. Sain olla mukana luomassa sairaalaopetuksen nettisivustoa ja vertaisfoorumia ”Saikonet:iä” ajalla ennen sosiaalista mediaa. Myöhemmin tehtiin sairaalaopetukselle omat nettisivut ja monenmoista. Opetushallituksen ja -ministeriön koordinoimissa sairaalaopetuksen ja vaativan erityisen tuen hankkeissa sain olla mukana alusta lähtien. Palan matkaa toimin sairaalaopetusverkoston kehittämisryhmän puheenjohtajana.

Kaikki kehittäminen on tehty hyvässä yhteistyössä. Jokainen projekti, jossa olen saanut olla mukana on perustunut heikoimmassa asemassa olevien lasten ja nuorten koulunkäynnin parantamiseen. Oma panokseni on ollut osa kaikkien mukana olleiden panosta. Yhdessä olemme saaneet ja voineet tehdä merkittäviä ja merkityksellisiä asioita lapsille, jotka ansaitsevat tulla huomioiduksi ja nähdyiksi.

Kalliomaan koulun upeaa henkilökuntaa minulla tulee eniten ikävä. Yhteisön merkitys vaativassa työssä on korvaamaton. Kokemusten jakaminen tekee yhteisöstä yksilöitä vahvempia ja erilaisten aikuisten yhteenpelaaminen opettaa koululaisille konkreettisesti elämässä tarvittavia yhteistyön taitoja kaikkien kanssa.

Lähtööni ei liity mitään erityistä dramatiikkaa. Nuorena rehtorina ajattelin, että teen vielä pari vuotta Kalliomaata. Tai jatkan tuon projektin päättymiseen saakka. 24 vuotta vierähti. Työnohjaajakoulutuksen aikana tutustuin itseeni uudelleen. Matka oli opettavainen ja tunteikaskin.

Olen 50-vuotias ja minulla on vielä pitkälti työuraa jäljellä, jos Luoja elinpäiviä suo. Olen nauttinut suunnattomasti uusista haasteista työnohjaajana. Sain ensimmäisen apurahan taiteelliseen työhön ja viimeistelen parhaillaan Loimolan Voiman kakkosalbumia.

Aloitin podcastien teon 2020-luvun karjalaisuudesta sekä varsinaiskarjalan kielen ja kulttuurin alkeiden opettamisen – samoin teemaan liittyvät soivat oppitunnit ja luennot. Toisaalta olen aloittanut myös vaativan erityisen tuen coachina ja asiantuntijana Kanta-Hämeessä sekä kolumnistina Erityiskasvatuslehdessä. Hyppään tilkkutäkkimäiseen yrittäjyyteen intoa puhkuen ja kaikista kokemuksistani kiitollisena

Sydämelliset kiitokset Tuusulan kunnalle mahdollisuudesta tehdä tärkeää työtä perusopetuksen kiintoisimmalla paikalla!

Sairaalaopetusverkostolle erityiset tsemppi-kiitokset! Konsultatiivisen sairaalaopetuksen kansallinen kehittäminen on tärkein ja vaikuttavin yksittäinen vaativan erityisen tuen kehittämistoimi Suomessa tällä hetkellä. Seurantatutkimuksen liittäminen osaksi uusien toimintamuotojen vaikuttavuuden arviointia tulee pelastamaan syrjäytymiskierteessä olevia lasten ja nuorisopsykiatrian asiakkaita merkittävästi. Tulevien hyvinvointialueiden on ymmärettävä sairaalaopetuksen oleellinen merkitys osana lasten ja nuorten mielenterveystyötä. Pandemian jälkihoito kestää 10 vuotta.

Rakkaat kiitokset Kalliomaan koulun henkilökunnalle vuosina 98-22 sekä HUS:in lasten- ja nuorisopsykiatrian huippuammattilaisille ylilääkäreistä laitoshuoltajiin!

Kiitollisena,

Mika Saatsi
sairaalareksi-evp.

TUNTEET, TYÖ JA TYÖNOHJAUS

Tunteet tekevät meidät eläviksi – tunnen, olen siis olemassa. Katja Myllyviita (2016) avaa Tunne tunteesi -teoksessaan hyvin taustoja ja tunteiden tunnistamisen vaikeuksien merkitystä oppimiseen ja varhaiseen peilaamiseen. Ei ole olemassa hyviä ja pahoja tunteita. Kaikille on oma käyttönsä. Inho pitää meidät hengissä, ettemme syö pilaantunutta ruokaa ja viha antaa voimaa puolustaa itseä ja muita. Pelko valmistaa pakenemaan tai taistelemaan eli pitää meidät hengissä.

Tunteiden ymmärrys syntyy peilauksissa toisten ihmisten kanssa. Työ on yksi merkityksellisistä peilauspaikoista. Meidän pitää oppia ymmärtämään mistä tunteet tulevat, miten ne meissä vaikuttavat ja mitä ne meille kertovat. Jos kasvattajalla on ollut vaikeuksia tunnistaa ja puhua joistain itselle vaikeista tunteista, lapsi mukautuu ja oppii saman kuin kasvattajansa.

Myllyviidan mukaan tunteiden tukahdutus tekee meistä vajavaisia ja voi aiheuttaa ongelmia ja masennusta. Tarvitsemme kaikkia tunteita. Jokaisella on kuitenkin omat vaikeutensa tiettyjen tunteiden tunnistamisen tai kieltämisen kanssa. Sosiaalisten tilanteiden lisäksi tunteet auttavat meitä tunnistamaan omia tarpeitamme ja omaa arvomaailmaamme.

Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina, emmekä voi niitä kahlita. Siksi meidän pitää oppia elämään niiden kanssa.

Itselleni uuden ja kiintoisan matkan tunteisiin tarjosi Lauri Nummenmaa (2019) Tunnekartasto -kirjassaan. Tunteilla on evoluutiopohja ja koko eläinkunnasta löytyy helposti kaikki samat perustunteet: 1. suru, 2. inho, 3. viha, 4. pelko, 5. hämmästys ja 6. mielihyvä. Tunteet mukautuvat ja muuttuvat. Ympäristö ja sisäinen olotila vaikuttavat tunteen syvyyteen.

Ihminen tekee päivän aikana 35 000 päätöstä. Suurin osa tapahtuu automaattisesti ja kokemuksemme sekä tunteidemme pohjalta. Tunteet ja järki eivät ole toistensa vastakohtia – molempia tarvitaan. Minusta tuntuu, että tämä meiltä meinaa helposti unohtua. Yleistämme itsemme helposti ”tunne- tai järki-ihmiseksi”, vaikka tosiasiallisesti olemme molempia erilaisin painatuksin ja kulttuurisidonnaisuuksin.

Tunteet ja moraali ovat ryhmäsidonnaisia. Haluamme kuulua ryhmään ja jaamme ryhmässä arvomme ja moraalimme. Jos joko työ itsessään tai työryhmän arvot tuntuvat meille vieraalta, on ryhmään sitoutuminen todennäköisesti vaikeampaa tai saattaa jäädä kokonaan syntymättä.

Tunteet myös päättävät puolestamme, kun järki ei siihen kykene kirjoittaa Nummenmaa. Elämän suurissa myllerryksissä, suruissa ja shokeissa tunteemme pitävät meidät elossa.

Aivoissamme on sata miljardia 10 potenssiin 11 hermosolua, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Aivot ovat kaiken käyttäytymisen, ajattelun ja tunteiden perusta. Ihminen ei ole tyhjä taulu, johon kasvatus ja kulttuuri maalaavat persoonallisuuden, tunteet ja ajattelun.

Tunteet eivät vaadi oppimista, ne ovat. Esimerkiksi pieni vauva nauttii heti makeasta, vaikka olisi syntynyt ilman aivokuorta. Aivokuori huolehtii ajattelusta ja päättelystä. Rottavauva taasen pelkää kissaa, vaikka olisi kasvanut eristyksessä, eikä olisi ikinä kissaan törmännyt.

Kiinnostavaa oli Nummenmaan havainto siitä, että mielihyvän odottaminen tekee meidät innostuneemmaksi, kuin mielihyvän kokeminen. Tavoitellun palkkion saamisen aiheuttama dopamiinipurske saa ihmisen tai eläimen tavoittelemaan sitä tulevaisuudessa entistä hanakammin. Jos palkkion toistuva tavoitteleminen tuntuu turhalta tai ei vastaa odotuksia, motivaatio katoaa nopeasti.

Olen aina luokitellut itseni enemmän tunne-ihmiseksi. Iän mukana vahvojen tunteiden näkyminen naurun ja itkun kautta on vain lisääntynyt. Minun on vaikea elää ”varovaisesti”. Rakastan roihuta enkä kavahda surua tai muita suuria tunteita. Ne myös näkyvät naamastani. Ymmärrän, että voin itkeä ja nauraa samaan aikaan enkä koe sitä erikoisena tai outona. Oman karjalaisuuden ja kulttuuriperimän tutkiminen ja tunnustelu on ollut tärkeä osa myös työnohjaajaksi kasvamisessa.

Muusikkona on erityisen tärkeää onnistua välittämään tunnetta yleisölle. Tuossa roolissa ei tarvitse juuri pidätellä omia tunteitaan – yleensä hienosäätö riittää. Sairaalareksin työssä taasen tunteiden vaimentaminen ja tietoinen järjelle tilan antaminen ovat olleet äärimmäisen tärkeitä työssä onnistumisen edellytyksiä. Konserttilavalle ja kouluun ei kannata kävellä aivan samassa roolissa…

Työnohjaajana minun on osattava herkästi tulkita ohjattavien tunnemaisemaa ja toisaalta pystyä empatiaan samalla analysoiden ja kuulostellen mitkä tunteet minulla itselläni nousevat teemojen, keskustelun tai toiminnallisten menetelmien kautta pintaan.

Intuitio ja ihmistuntemus muodostavat tärkeimmät ilmapuntarit työnohjattavien kanssa tunteiden äärellä työskenneltäessä. Työssä olemme usein pakotettuja vaimentamaan suuria tunteita huolien ja paineiden ristivedossa. Työnohjauksen tärkeimpiä tehtäviä työhyvinvoinnin lisäämiseksi on auttaa ohjattavia tunnistamaan omia tunteitaan ja luoda uskallusta näyttää myös omaa heikkouttaan ja keskeneräisyyttään. Meidän ei tarvitsekaan olla kaikenosaajia ja -tietäjiä. Riitän omana vajavaisena itsenäni.

Jokelassa 8.12.21

Rauhallista joulun odotusta kaikille toivottaen,

Mika Saatsi
työnohjaaja STOry

”Minä nyt vaan olen tällainen…” – PERSOONASTA, ROOLISTA JA RYHMÄSTÄ

Perusteletko sinä tekojasi kertomalla muille olevasi ”vain tällainen”? Antaako tietty persoonallisuus luvan esimerkiksi laukoa persoonansa suojista mitä vaan sylki suuhun tuo, ”koska minä nyt vaan olen tällainen”?
Liisa Keltikangas-Järvinen (2019) kritikoi teoksessaan Ujot ja introvertit aikaamme ja työelämäämme ekstroverttien suosimisesta. Työelämän uudet toiveet työntekijöille suosivat heittäytyjiä ja riskinottajia, vaikka lopulta olisi erityisen viisasta, että työpaikoilta löytyisi myös ihmisiä, jotka luottavat turvallisuuteen ja estävät kaikkien jyrkänteeltä hyppäämisen uutuuden ja extremen nimissä.
Introversio – eksoversio ovat Keltikangas-Järvisen mukaan saman janan eri päissä. Ei ole olemassa kovinkaan paljon ns. puhtaita introverttejä tai ekstroverttejä. Ihminen on useamman näkökulman tuotos, kuin mitä helposti puheissa puhutaan ja luullaan. Valtaosa ihmisistä on jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä.
Työpaikalla pitäisi osata ottaa huomioon nämä eri tyypit sekä johtamisessa että työpaikan käytännöissä. Tunnistaminen ja huomioiminen on tärkeää. Hyvä työpaikka tarvitsee molempia ihmistyyppejä. Ei ole oikein selvää, millaista hyötyä ekstroversiosta voisi työelämässä olla. Silti tutkijoiden tarve osoittaa ekstroversio positiiviseksi asiaksi on ilmeinen ja ajaa joskus tieteellisen kriittisyyden ohi.
Minua puhutteli paljon tuo vertailu riskinoton punnitsijoihin ja elämyksien kokeilijoihin. Keltikangas-Järvisen kuvasi täydellisesti minun höyrypäisyyteni uuteen hyppäämisessä ja asioiden eri tavalla tekijänä vs. tuttuun ja turvalliseen tarttuvana ja riskejä punnitsevana. Kun luin noita rivejä tunsin katsovani itseäni peilistä. Vähän pelotti…
Samalla myös oivalsin, että introversion löytäminen itsestäni on ymmärrettävää ja tavallista. Nämä temperamenttiin liittyvät piirteiden kuvaukset ovat janan (ektroversio <> introversio) eri päistä löytyviä karikatyyrejä. Tunnistan ja tunnustan introversiopuoleni. Sitä ei ole syytä minnekään piilottaa.
Meitä, jotka helposti kuvailemme tekevämme ”työtä persoonallaan” on paljon monilla aloilla. Opetusalalla erityisen paljon. Onhan se oma persoona se tärkein työväline, mikä meillä on olemassa. Keltikangas-Järvisen mukaan kuitenkin vain 8 % persoonallisuudesta vaikuttaa työssä pärjäämiseen. Sen sijaan ammattitaito ja koulutus ovat keskeisimmät tekijät.
Varsinkin opetustyössä on vaarana se, että jos opettajan työtä ohjaa eniten persoona, tulee hän huomaamatta suosineeksi enemmän niitä oppilaita, joiden persoona häntä itseään miellyttää.
Jacob Levy Moreno (1889-1974) tunnetaan psykodraaman, sosiometrian ja ryhmäpsykoterapian isänä. Hänen ihmiskäsityksensä perustuu persoonan kehittymiseen erilaisten roolien kautta vuorovaikutustilanteissa. Sosiaaliset systeemit tuottavat sosiaalisia rooleja. Rooliodotukset ovat usein vastavuoroisia. Tällöin roolilla on edessään vastarooli ja ihminen omaksuu toimintatapoja tilanteissa, joissa muut sattuvat olemaan läsnä. Roolilla on sekä kollektiivinen että yksityinen puoliensa.
Raimo Niemistö (1998) kuvaa kirjassaan Morenon roolityypit seuraavasti:

1. psykosomaattiset roolit: liittyvät ruumiin toimintoihin, vauvaiästä alkaen – voi nousta tietoisuuteen aikuisiässä esim. sairauksien yhteydessä;
2. sosiaaliset roolit: vuorovaikutuksessa tai tehtävissä tarvittavia rooleja, yksin suoritettava tehtävä voi jo virittää rooliin;
3. psykologiset roolit: persoonallisia, leikkirooli vs. aikuisilla persoonallinen olemistapa, voi piristää sosiaalista roolia;
4. henkiset roolit: aikuisena (ei aina), yli yksilölliset todellisuudet, henkiset merkitykset, uskonnollinen yhteys, laajoja ja kokonaisvaltaisia – voi sisältää myös muita rooleja 1, 2, 3

Väärinkäsityksiä ei inhimillisessä vuorovaikutuksessa voida välttää.
Roolit voivat Niemistön mukaan: puuttua persoonallisuudesta kokonaan tai osittain; olla ali- (kukaan ei ole seppä syntyessään) tai ylikehittyneitä (niin kuin aina ennenkin, kaavamaisuus) tai normaaleja (luontevaa innostunutta ja spontaania); olla vääristyneitä vihamieliseen toimintaan, tuhoavien yllykkeiden palveluksessa esim. kateus, pettymys, ahneus, kohdistuen elollisiin tai elottomiin esineisiin.
Rooliristiriidat mielletään usein sosiaalisten roolien odotus- ja käyttäytymiskonflikteiksi, jotka ilmenevät vuorovaikutustilanteissa. Niemistö jaottelee rooliristiriidat seuraavasti:

1. sisäinen rooliristiriita: ero henkilön ja roolinsa välillä tai arvojärjestelmän ja kohdistuvien vaatimusten välillä, rooli jossa ei haluaisikaan olla;
2. sisäinen roolien välinen ristiriita: saman henkilön eri roolien vastakkaisuudet, minkä roolin valitsisin;
3. henkilön valitseman ja toisen odottaman roolin välinen ristiriita: oman roolimääritelmän ja toisten henkilöiden häneen kohdistavien rooliodotusten välillä tai
4. henkilöiden välinen ristiriita: ero erilaisissa rooleissa toimivien henkilöiden välillä.

Oma roolini on hyvin pitkälle määrittynyt ammattini, sairaalakoulun rehtoriuden, ympärille. Toisaalta olen aina toiminut myös muissa rooleissa mm. muusikkona, kuorolaisena, kehittäjänä, kouluttajana, isänä, puolisona, isoveljenä ja esikoisena. Sairaalareksin rooli ja työn merkitys on ollut kuitenkin koko ajan yhä kasvavassa määrin merkityksellisintä ja tärkeintä. Nyt uskallan sanoa, että se on ollut minulle osin jopa liian tärkeää.
Työ on jättänyt helposti muut elämän osa-alueet varjoonsa. Kun työ vie liian suuren osan elämästä, luovuus vähenee ja innovatiivisuus karisee suorittamiseksi ja selviytymiseksi. Jos kuitenkin työroolissani onnistun jotakuinkin pitämään aikataulut ja projektit kunnossa, kotiin ja perheelle jää työssä itsensä väsyttänyt ja aikatauluista putoava mies.
Uudessa työnohjaajan roolissani minun on tärkeää osata löytää ja tunnistaa eri rooleja ja rooliristiriitoja työnohjausryhmässä. Pitää osata kysyä oikeita kysymyksiä, joiden kautta luottamuksellisessa ilmapiirissä on mahdollista löytää itsestä tietoisuuteen sellaisiakin rooliristiriitoja, joita ei ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi.
Aki Kopakkala (2011) näkee varhaislapsuuden, roolit ja ryhmäilmiöt lapsuuden sosiaalisen atomin kautta. Jokaisella meistä on taipumus rakentaa ympärillemme lapsuuden ydinperheestä (sosiaalisesta atomistamme) tuttuja roolisuhdetilanteita. Mitä epämääräisemmät puitteet ryhmätilanteella on, sitä enemmän taipumuksenamme on heijastaa oman elämämme keskeisiä draamoja siihen. Tällaisen toiston päämääränä on varmasti oppia reagoimaan toisin ja päästä ihmisenä eteenpäin. Muissa kuin terapiatilanteissa se saattaa kuitenkin aiheuttaa ryhmässä hämmennystä. Ehkäpä meissä itsessämmekin. ”Miksi minä taas löydän itseni tällaisesta tilanteesta…?”
Esimiesrooleihin kohdistetaan erityisen herkästi tunteita, joita olemme aiemmin kohdistaneet oman elämämme auktoriteetteihin. Ohjeet ja kritiikki kuullaan usein, kuin ne tulisivat ylivertaisen auktoriteetin suusta. Omien opettajien, esimiesten tmv. gurujen sanat ja toiminta kaikuvat huomaamatta helposti mielessämme.
Laila Keski-Luopa (2015) kuvaa luovuuden lähteitä ”mielen potentiaaliseksi tilaksi”. Tuossa luovassa tilassa voimme kasvaa ja kehittyä. Potentiaalisessa tilassa tapahtuu myös toisen kohtaaminen ja maailman hahmottaminen. Otamme omaksemme sen minkä uskallamme ja koemme hyväksi ulkoisesta maailmasta omaan sisäiseen maailmaan.
Ihminen ei pääse eroon oman tietämisensä epävarmuudesta. Aina joudumme olemaan kiusallisen tietoisia myös omasta tietämättömyydestämme. Juuri siinä on mahdollisuutemme jatkuvaan oppimiseen ja kehittymiseen. Tietoisuus voi lisääntyä, mutta se ei voi tulla koskaan valmiiksi.
Työnohjauksen mahdollisuus pohjautuu juuri tähän, oman tietoisuuden lisääntymiseen ja vahvistumiseen. Ryhmä on erittäin hyvä apuväline tässä itsetutkiskelussa. Mitä tietoisempia olemme omista rooleistamme vaikkapa esikoisena, opiskelijana, vanhempana, työntekijänä, työ- tai bänditoverina, sitä helpompaa meidän on hyväksyä oma keskeneräisyytemme ja omat virheemme.
Sama pätee tietysti onnistumisiin ja hyvän työflown löytämiseen. Oma ammatillinen kehittyminen ei tapahtu yksinäisessä umpiossa, vaan erilaisten roolien ja rooliristiriitojen(kin) keskellä. Tärkeintä ei tällöin enää ole ”oma persoona”, vaan oma tietoisuus erilaisista rooleista erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.
Ollaan rauhassa omia persooniamme, muttei anneta persoonallisuutemme määritellä automaattisesti asenteitamme ja suhtautumistamme työhön ja työtovereihin.
Jokelassa 18.10.21
Mika Saatsi
STOry-työnohjaaja
Blogissa mainitut lähteet:
Blatner A. (1997) Tominnalliset menetelmät terapiassa ja koulutuksessa. Psykodraaman ja sosiodraaman tekniikat käytäntöön sovellettuna, Tampere Suomen Morenoinstituutin julkaisusarja
Keltikangas-Järvinen L. (2019) Ujot ja introvertit, WSOY
Keski-Luopa L. (2015) Työnohjaus vai superviisaus, Oulu Metanoia-instituutti
Kopakkala A. (2011) Porukka, jengi ja tiimi, Edita
Niemistö R. (1998) Ryhmän luovuus ja kehitysehdot, Palmenia-sarja

UUDEN AMMATILLISUUTENI TEESIT
28.9.21

Valmistuin työnohjaajaksi HY+:n järjestämästä reilun kahden vuoden koulutuksesta 15.9.21. Oma koulutusmatkani oli moninainen reissu itseeni. Lähdin hakemaan päivitystä omaan sairaalareksin rooliini, eikä ammattimainen työnohjaus ollut kovinkaan vahvasti mielessäni.

Jälkimmäisen koulutusvuoteni olin opintovapaalla päivätöistäni Tuusulan Kalliomaan sairaalakoulusta ja minulla oli riittävästi aikaa keskittyä opintoihin sekä ensimmäisen kerran elämässäni mahdollisuus kiireettömyyteen ja ajatteluun. Tuon opintovapaavuoden aikana kypsyi ajatus siitä, että kokeilisin siipieni kantavuutta työnohjaajana ja kouluttajana. Nyt takanani on kahden viikon verran yrittäjyyttä. Tiedän sen, että moninaisista palasista kasailen omaa toimeentuloani tämän virkavapaavuoteni aikana.

Tein lopputyöni ns. taiteellisena lopputyönä, koska sellainen oli HY+:n koulutuksessa mahdollista. Kirjallisessa osiossa peilasin omaa ammatillisen kehittymiseni koulutusmatkaa itselleni merkityksellisiin lukupäiväkirjani teoksiin ja prosessoin siirtymää uuteen ammatillisuuteen tämän dialogin kautta.

Varsinainen taiteellinen lopputyöni näki päivänvalon 13.9. viehkeässä Unioninkadun juhlasalissa. Minulla oli mukanani kitara, tankkirumpu, calimba, looper ja nippu muita lyömäsoittimia. Esitin loopaten kerrostuvan ja kasvavan ”Läkkä matkah!” (suomeksi: Lähde mukaan!) -teoksen calimballe, tankkirummulle ja lyömäsoittimille sekä veljeni Nikon sanoittaman ja itseni säveltämän ”Mi on praudua – elonmänettäjäpoiga” (suomeksi: Mikä on totuus – tuhlaajapoika) -kappaleen.

Musiikkiesitysten aikana pyöri tiivistelmänomaisesti kuvaesityksenä omat uuden ammatillisuuteni teesit, eräänlaisina tiivistelminä omasta opintomatkastani. Ne loivat minulle ja opiskelutovereilleni karttakuvaa siitä reissusta, joka oli myös itselleni tärkeäksi muodostuneella opiskeluryhmällä päättymässä.

Tuosta musiikkiesityksestä ei ole olemassa tallennetta, se oli ainutkertainen hetki ja juuri sellaisena erityinen taiteellinen lopputyö. Nuo uuden ammatillisuuteni teesit haluan kuitenkin laittaa kaikille jakoon. Ehkä Sinäkin voit löytää niistä jotain, jolla on itsellesi merkitystä omassa suhtautumisessasi työhön ja elämään.

Nämä teesit minä otan mukaani:

”Jokainen ihminen on oman elämänsä ohjaaja. Ajattelemalla hyvää, et päädy tekemään itsellesi tai toisille pahaa. Ajattelemalla pahaa, et päädy tekemään toisille hyvää.”
– James Allen

”Katkeruus ei koskaan tapahdu meille. Me valitsemme sen.”
– Tommy Hellsten

”Puhdas dialogi pelastaa maailman, jos sille annetaan mahdollisuus”
– Heimo Salminen

”Aloitteleva työnohjaaja tarvitsee rohkeutta imeä esikuvilta ja saada palautetta ohjattavilta ja vertaisilta. Oma työnohjaajuus rakentuu pikkuhiljaa kokemuksen kautta.”
– Matti-Pekka Virtaniemi

”Ajatukset ovat tekojemme peili. Voimme itse päättää mitä haluamme. Hiljentymisen ja rauhoittumisen merkitys on suuri.”
– James Allen

”Luovuus syntyy kiireettömyydessä.”
– Tommy Hellsten

”Älä syytä toisia. Keskity itseesi. Sitä kautta säteilet hyvää toisille.”
– James Allen

”Vain tämä hetki on olemassa. Ei ole sitten kun -aikaa.”
– Tommy Hellsten

”Tunteet ja ajatukset risteilevät meissä samalla tavalla. Ne tulevat ja menevät aaltoina, emmekä voi niitä kahlita.”
– Katja Myllyviita

”Ryhmä on taipuvainen regressioon. Suurryhmässä ristiriidat nousevat helposti pinnalle, koska on vaikea keskittyä kaikkien tarpeisiin.”
– Raimo Niemistö

”Tunteet päättävät puolestamme, kun järki ei siihen kykene.”
– Lauri Nummenmaa

”Ajattelu, tunteet, toiminta.”
– Ulla Rasimus

”Haemme kehitysobjekteiksi ihmisiä ja ryhmiä koko ajan. Minämme ei ole koskaan valmis.”
– Leila Keski-Luopa

”Elämme paljolti irrallamme juuristamme. Aikamme ohjaa vahvaan itsekeskeisyyteen, pärjäämisen pakkoon ja suorittamiseen.”
– Tommy Hellsten

”Ei on pyhä sana.”
– Tommy Hellsten

”Työnohjaus on suuren nöyryyden oppimista ja epävarmuuden sietämistä.”
– Pirkko Siltala

Nämä lauseet mukanani syksyyn ja tulevaisuuteen sukeltaen,

Mika Saatsi
työnohjaaja

Leppävirran VESO 2.10.21

AAMUPÄIVÄ

ILTAPÄIVÄ

Säälliset käytöstavat koulun ihmisyyden mittariksi

Elo-syyskuun mediailmatila koulun viitekehyksessä ei ole ollut sieltä hilpeimmästä päästä. Ensin odoteltiin Koskelan surman tuomioita, sitten spekuloitiin tuomioiden kohtuullisuudella ja poikien vankilassa kuntoutumisella ja samaan syssyyn Ilta-Sanomat kertoi moniäänisessä juttusarjassaan: ”Mikä Suomen koululaitoksessa on pielessä?”. Likipitäen kaikki oli pielessä… Väsyneiden opettajien ääni levisi isolla äänitorvella joka kolkkaan. Liikaa kehittämistä, erilaisia oppilaita, resurssien vähyyttä ja hankesulkeisia. Iloitsin siitä, että ratkaisujakin haettiin. Oppilailtakin.

Koskelan surman tutkimuksissa koulu ja oppilashuolto saivat puhtaat paperit. Koulua ja työntekijöitä tästä kuvottavasta väkivallanteosta ei tulla syyttämään. Resurssien riittämättömyyttä sekä aikaa huomata ja olla läsnä peräänkuulutettiin. Vilja-Eerikan tragedian rinnalla Koskelan surmankaan en soisi unohtuvan. On hyvä pohtia ihmisyyttä, moninapaista ja -arvoista aikaamme ja miettiä mikä onkaan sitä, mihin hankesulkeisten sijaan kouluissa pitäisi muistaa osata keskittyä.

Tunnistan tuon opettajien (ja rehtoreiden) huolen. Perustyönkuvassa on tapahtunut valtavia mullistuksia peruskoulun aikana. Mutta mistä syntyy se kuva, että joku muu kuin ”me” kehitämme koulua? Ei kai koulutuspolitiikkamme suuret linjat synny tyhjiössä. Tai emmehän mitenkään voi jättää huomioimatta yhteiskunnallisten muutosten leimaamaa 2020-luvun megatrendien heijastelua sinne kouluunkin.

Onko kaikilla koulun työntekijöillä tieto kehittämisen suunnasta? Miten johdetaan ja miten sitoutetaan? Ministeriöstä Opetushallituksen kautta koulutuksen järjestäjille saakka. Miten yhteinen koulutuspolitiikka kohtaa ruuhka-Suomen ja metsä-Suomen eri kolkat ja erilaiset todellisuudet? Vastuussa olevia tahoja on paljon. Yksittäisen opettajan, rehtorin tai koulunkäynninohjaajan hartioita ei kuuluisi koulun kehittämisellä lyttyyn lyödä. Nyt tuntuu liikaa jäävän kaikenlaista yksittäisen työntekijän rooteliin. Ja yksin ei kukaan jaksa.

Lapsuuden ja nuoruuden kehityspsykologiset suuntalinjat lienevät suurinpiirtein pysyneet samoina koko perusopetuksen olemassaolon. Yhteiskunnallinen ja kulttuuriantropologinen ilmasto sen sijaan on muuttunut valtavasti. Kylä- ja perhekeskeisyydestä olemme pyyhältäneet keskelle vahvaa multi-individualismin kulta-aikaa. Kaikki ovat oikeassa sekä vaativia ja tarvitsevia koko ajan. Kaikkea suvaitaan, paitsi oikeastaan ei ollenkaan heitä, jotka ovat oman ideologiamme vastaapoolia. Media ylläpitää tätä vastakkainajattelua ja koko maailma pyörii kohujen ja julkisuustempausten ympärillä.

Kaiken touhuamisen keskellä on monesti vaarana se, ettemme muista keskittyä niihin tärkeisiin tavallisiin ihmisyyden asioihin. Kehitämme koulutuspoliittiseen strategiaan hyvin sopivia hankkeita, koska valtiojohtoinen rahoitus on jo pitkään ohjannut koulutuspolitiikkaa näin. Etsimme kiivaasti uutta ja unohdamme tärkeimmät. Toinen toisemme.

Hyvät käytöstavat auttavat ihmisten välisissä tilanteissa. Kohtelias kielenkäyttö ohjaa meitä toimimaan muutoinkin toistemme kanssa ihmisiksi. Anteeksipyytäminen ja -antaminen opettavat tekojemme seurausten kohtaamiseen ja kiistojen unohtamiseen. Se mikä on sovittu, siihen ei enää palata. Vaikka olemme eri mieltä, voimme työskennellä yhdessä.

Kiroilevien teinien tai alakoululaisten kiroiluun on puututtava. Ellemme sitten ajattele, ettei siitä ole mitään hyötyä, kun niinhän he puhuvat joka tapauksessa. Tupakointiin kouluaikana on siihenkin puututtava eikä käännettävä selkää tai katsottava sormien läpi.

Tapakulttuuri on murroksessa – sanotaan. On paljon erilaisia arvoja – sanotaan. Minä en tee töitä tuon kanssa – sanotaan. Mihin me haluamme lapsia opettaa ja kasvattaa?

On iso vaara, että näytämme koulussakin lapsille, ettei aikuiset aseta mitään rajoja. Kukaan ei mene rikki rajoista eikä säällisten käytöstapojen opettamisesta ja niihin kannustamisesta. Pitää vain muistaa se, ettei ”hyvät käytöstavat” ole automaattisesti lasten dna:ssa. Näitä pitää oppia ja pitää opettaa. Rajaton koulu ja rajaton yhteiskunta on anarkiaa.

Jokainen koulu rakentaa oman ilmapiirinsä yhdessä. Aikuiset ja oppilaat. Kaikki yhdessä. Säälliset käytöstavat estävät ylilyöntejä ja vähentävät kiusatuksi tulemista. Hyvinvoivassa koulussa viihtyvät oppilaat ja opettajat.

Jokelassa 6.9.2021

Mika Saatsi
@karjalahipsteri