Omenapuut 24.4.24

AJATTELU, OMENAPUUT JA TYÖUUPUMUS

Tänä vuonna omenapuiden leikkaaminen meni kovin viime tippaan. Pääsiäinen, hiihtolomaviikko ja puutarhanhoidon ulkopuoliset työt johtivat siihen, että pääsin kiipeämään tikapuille vasta viimeisimmällä mahdollisella hetkellä.

Tapanani on ns. ”vanhan kansan” -ohjeen mukaisesti leikata omenapuut keväthangille. Uusimaallekin 23.4. tullut runsas jää- ja lumisade pelasti perinteeni ja sain tänään puumme leikattua loskaiselle hangelle. Luulen, ettei lunta enää huomenna ole.

Pitkän leikkuupäivän hienoja puolia on se, ettei pääse itseään karkuun. Pitää koko ajan katsella napsittavia oksia, miettiä seuraavaa siirtoa ja pysyä tikkailla. Kuulin autojen ja ihmisten kulkemiset, lintujen laulun ja lumen sulamisen sekä tunsin auringon satunnaisen lämmön.

Koska omenapuiden leikkaaminen on minulle hyvin tuttua puuhaa, ehdin myös ajatella.

Ajatteleminen on minun uuden elämänvaiheeni rakkainta tekemistä. On aikoja, jolloin ahmin äänikirjoja, mutta mieluiten viihdyn hiljaisuudessa yksin. Tai ehkäpä paremmin sanoen itseni kanssa.

Kun päätin valita rauhoittumisen uupumuksen sijaan, huomasin pian kuinka paljon olin kaivannut ajattelemista. Pohdiskelu ja hiljentyminen ovat minulle avain luovuuteen ja uuden synnyttämiseen. Samoin kuin kehittymiseen, kehittämiseen ja innovointiin. Rauha toi elämääni takaisin sellaista, mikä oli jo tottunut olemaan piilossa.

Jatkuvasti juosten, parhaani kiireessä yrittäen olin jo hyvin lähellä hukata itseni. Luovan, innovatiivisen ja hymyilevän kaverin.

Minun pitää vielä muistuttaa sinua siitä, etten ollut varsinaisesti väsynyt itse työhöni, enkä koskaan kadottanut uskoani sen merkityksellisyyteen. Rakastin sitä ja pidin itseäni etuoikeutettuna saadessani työskennellä psyykkisesti oireilevien lasten ja nuorten kanssa monialaisuuden keskellä. Olin vain alkanut unohtaa sen, että minun pitäisi huomioida itsenikin. Työ vei minua, enkä minä työtä.

Kroppa kyllä muutamaan kertaan asiasta huomautteli, mutta nekin muistutukset tajusin vasta myöhemmin. Sitten kun oli tilaa ajatella. Ihminen on psykofyysinen olento ja fysiikka antaa meille kyllä niitä merkkejä heikosta jamastamme, jos vain haluamme ja uskallamme niitä kuunnella…

Korvaamattomien työntekijöiden loppusijoituspaikka on hautausmaa. Sinne minä en halunnut parhaassa työiässäni.

Olen saanut näiden uusien työvuosieni aikana lukuisia viestejä siitä, miten esimerkilläni on ollut vaikutusta muidenkin ratkaisuihin. Tänään viimeksi vaihdoimme viestiä minulle tärkeän ystävän ja kollegan kanssa. Hänkin oli päättänyt vähentää työtaakkaansa. Iloitsin ja onnittelin häntä siitä.

Kaikessa työssä on omat raskautensa, rakkautensa, työmääränsä ja ilon hetkensä. Positiivinen stressikin osaa uuvuttaa. Lopulta juuri sinä itse päätät miten työtäsi teet.

Mikä sitten on kyllin hyvä työpanos? No ei ainakaan se minkä aiemmin uskoin suosikkini Esa Tikkasen sanomana. 110% ei ole mahdollinen lukema, kun sata prosenttia on sun koko elämä. Älä huijaa itseäsi sellaiseen mikä ei ole realistista eikä totta.

Anna aikaa ajatuksille ja uskalla ajatella. Lupaan, että se kannattaa.

Jokelassa 24.4.24

Mika Saatsi
työnohjaaja STOry