TUNTEET, TYÖ JA TYÖNOHJAUS

Tunteet tekevät meidät eläviksi – tunnen, olen siis olemassa. Katja Myllyviita (2016) avaa Tunne tunteesi -teoksessaan hyvin taustoja ja tunteiden tunnistamisen vaikeuksien merkitystä oppimiseen ja varhaiseen peilaamiseen. Ei ole olemassa hyviä ja pahoja tunteita. Kaikille on oma käyttönsä. Inho pitää meidät hengissä, ettemme syö pilaantunutta ruokaa ja viha antaa voimaa puolustaa itseä ja muita. Pelko valmistaa pakenemaan tai taistelemaan eli pitää meidät hengissä.

Tunteiden ymmärrys syntyy peilauksissa toisten ihmisten kanssa. Työ on yksi merkityksellisistä peilauspaikoista. Meidän pitää oppia ymmärtämään mistä tunteet tulevat, miten ne meissä vaikuttavat ja mitä ne meille kertovat. Jos kasvattajalla on ollut vaikeuksia tunnistaa ja puhua joistain itselle vaikeista tunteista, lapsi mukautuu ja oppii saman kuin kasvattajansa.

Myllyviidan mukaan tunteiden tukahdutus tekee meistä vajavaisia ja voi aiheuttaa ongelmia ja masennusta. Tarvitsemme kaikkia tunteita. Jokaisella on kuitenkin omat vaikeutensa tiettyjen tunteiden tunnistamisen tai kieltämisen kanssa. Sosiaalisten tilanteiden lisäksi tunteet auttavat meitä tunnistamaan omia tarpeitamme ja omaa arvomaailmaamme.

Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina, emmekä voi niitä kahlita. Siksi meidän pitää oppia elämään niiden kanssa.

Itselleni uuden ja kiintoisan matkan tunteisiin tarjosi Lauri Nummenmaa (2019) Tunnekartasto -kirjassaan. Tunteilla on evoluutiopohja ja koko eläinkunnasta löytyy helposti kaikki samat perustunteet: 1. suru, 2. inho, 3. viha, 4. pelko, 5. hämmästys ja 6. mielihyvä. Tunteet mukautuvat ja muuttuvat. Ympäristö ja sisäinen olotila vaikuttavat tunteen syvyyteen.

Ihminen tekee päivän aikana 35 000 päätöstä. Suurin osa tapahtuu automaattisesti ja kokemuksemme sekä tunteidemme pohjalta. Tunteet ja järki eivät ole toistensa vastakohtia – molempia tarvitaan. Minusta tuntuu, että tämä meiltä meinaa helposti unohtua. Yleistämme itsemme helposti ”tunne- tai järki-ihmiseksi”, vaikka tosiasiallisesti olemme molempia erilaisin painatuksin ja kulttuurisidonnaisuuksin.

Tunteet ja moraali ovat ryhmäsidonnaisia. Haluamme kuulua ryhmään ja jaamme ryhmässä arvomme ja moraalimme. Jos joko työ itsessään tai työryhmän arvot tuntuvat meille vieraalta, on ryhmään sitoutuminen todennäköisesti vaikeampaa tai saattaa jäädä kokonaan syntymättä.

Tunteet myös päättävät puolestamme, kun järki ei siihen kykene kirjoittaa Nummenmaa. Elämän suurissa myllerryksissä, suruissa ja shokeissa tunteemme pitävät meidät elossa.

Aivoissamme on sata miljardia 10 potenssiin 11 hermosolua, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Aivot ovat kaiken käyttäytymisen, ajattelun ja tunteiden perusta. Ihminen ei ole tyhjä taulu, johon kasvatus ja kulttuuri maalaavat persoonallisuuden, tunteet ja ajattelun.

Tunteet eivät vaadi oppimista, ne ovat. Esimerkiksi pieni vauva nauttii heti makeasta, vaikka olisi syntynyt ilman aivokuorta. Aivokuori huolehtii ajattelusta ja päättelystä. Rottavauva taasen pelkää kissaa, vaikka olisi kasvanut eristyksessä, eikä olisi ikinä kissaan törmännyt.

Kiinnostavaa oli Nummenmaan havainto siitä, että mielihyvän odottaminen tekee meidät innostuneemmaksi, kuin mielihyvän kokeminen. Tavoitellun palkkion saamisen aiheuttama dopamiinipurske saa ihmisen tai eläimen tavoittelemaan sitä tulevaisuudessa entistä hanakammin. Jos palkkion toistuva tavoitteleminen tuntuu turhalta tai ei vastaa odotuksia, motivaatio katoaa nopeasti.

Olen aina luokitellut itseni enemmän tunne-ihmiseksi. Iän mukana vahvojen tunteiden näkyminen naurun ja itkun kautta on vain lisääntynyt. Minun on vaikea elää ”varovaisesti”. Rakastan roihuta enkä kavahda surua tai muita suuria tunteita. Ne myös näkyvät naamastani. Ymmärrän, että voin itkeä ja nauraa samaan aikaan enkä koe sitä erikoisena tai outona. Oman karjalaisuuden ja kulttuuriperimän tutkiminen ja tunnustelu on ollut tärkeä osa myös työnohjaajaksi kasvamisessa.

Muusikkona on erityisen tärkeää onnistua välittämään tunnetta yleisölle. Tuossa roolissa ei tarvitse juuri pidätellä omia tunteitaan – yleensä hienosäätö riittää. Sairaalareksin työssä taasen tunteiden vaimentaminen ja tietoinen järjelle tilan antaminen ovat olleet äärimmäisen tärkeitä työssä onnistumisen edellytyksiä. Konserttilavalle ja kouluun ei kannata kävellä aivan samassa roolissa…

Työnohjaajana minun on osattava herkästi tulkita ohjattavien tunnemaisemaa ja toisaalta pystyä empatiaan samalla analysoiden ja kuulostellen mitkä tunteet minulla itselläni nousevat teemojen, keskustelun tai toiminnallisten menetelmien kautta pintaan.

Intuitio ja ihmistuntemus muodostavat tärkeimmät ilmapuntarit työnohjattavien kanssa tunteiden äärellä työskenneltäessä. Työssä olemme usein pakotettuja vaimentamaan suuria tunteita huolien ja paineiden ristivedossa. Työnohjauksen tärkeimpiä tehtäviä työhyvinvoinnin lisäämiseksi on auttaa ohjattavia tunnistamaan omia tunteitaan ja luoda uskallusta näyttää myös omaa heikkouttaan ja keskeneräisyyttään. Meidän ei tarvitsekaan olla kaikenosaajia ja -tietäjiä. Riitän omana vajavaisena itsenäni.

Jokelassa 8.12.21

Rauhallista joulun odotusta kaikille toivottaen,

Mika Saatsi
työnohjaaja STOry

Säälliset käytöstavat koulun ihmisyyden mittariksi

Elo-syyskuun mediailmatila koulun viitekehyksessä ei ole ollut sieltä hilpeimmästä päästä. Ensin odoteltiin Koskelan surman tuomioita, sitten spekuloitiin tuomioiden kohtuullisuudella ja poikien vankilassa kuntoutumisella ja samaan syssyyn Ilta-Sanomat kertoi moniäänisessä juttusarjassaan: ”Mikä Suomen koululaitoksessa on pielessä?”. Likipitäen kaikki oli pielessä… Väsyneiden opettajien ääni levisi isolla äänitorvella joka kolkkaan. Liikaa kehittämistä, erilaisia oppilaita, resurssien vähyyttä ja hankesulkeisia. Iloitsin siitä, että ratkaisujakin haettiin. Oppilailtakin.

Koskelan surman tutkimuksissa koulu ja oppilashuolto saivat puhtaat paperit. Koulua ja työntekijöitä tästä kuvottavasta väkivallanteosta ei tulla syyttämään. Resurssien riittämättömyyttä sekä aikaa huomata ja olla läsnä peräänkuulutettiin. Vilja-Eerikan tragedian rinnalla Koskelan surmankaan en soisi unohtuvan. On hyvä pohtia ihmisyyttä, moninapaista ja -arvoista aikaamme ja miettiä mikä onkaan sitä, mihin hankesulkeisten sijaan kouluissa pitäisi muistaa osata keskittyä.

Tunnistan tuon opettajien (ja rehtoreiden) huolen. Perustyönkuvassa on tapahtunut valtavia mullistuksia peruskoulun aikana. Mutta mistä syntyy se kuva, että joku muu kuin ”me” kehitämme koulua? Ei kai koulutuspolitiikkamme suuret linjat synny tyhjiössä. Tai emmehän mitenkään voi jättää huomioimatta yhteiskunnallisten muutosten leimaamaa 2020-luvun megatrendien heijastelua sinne kouluunkin.

Onko kaikilla koulun työntekijöillä tieto kehittämisen suunnasta? Miten johdetaan ja miten sitoutetaan? Ministeriöstä Opetushallituksen kautta koulutuksen järjestäjille saakka. Miten yhteinen koulutuspolitiikka kohtaa ruuhka-Suomen ja metsä-Suomen eri kolkat ja erilaiset todellisuudet? Vastuussa olevia tahoja on paljon. Yksittäisen opettajan, rehtorin tai koulunkäynninohjaajan hartioita ei kuuluisi koulun kehittämisellä lyttyyn lyödä. Nyt tuntuu liikaa jäävän kaikenlaista yksittäisen työntekijän rooteliin. Ja yksin ei kukaan jaksa.

Lapsuuden ja nuoruuden kehityspsykologiset suuntalinjat lienevät suurinpiirtein pysyneet samoina koko perusopetuksen olemassaolon. Yhteiskunnallinen ja kulttuuriantropologinen ilmasto sen sijaan on muuttunut valtavasti. Kylä- ja perhekeskeisyydestä olemme pyyhältäneet keskelle vahvaa multi-individualismin kulta-aikaa. Kaikki ovat oikeassa sekä vaativia ja tarvitsevia koko ajan. Kaikkea suvaitaan, paitsi oikeastaan ei ollenkaan heitä, jotka ovat oman ideologiamme vastaapoolia. Media ylläpitää tätä vastakkainajattelua ja koko maailma pyörii kohujen ja julkisuustempausten ympärillä.

Kaiken touhuamisen keskellä on monesti vaarana se, ettemme muista keskittyä niihin tärkeisiin tavallisiin ihmisyyden asioihin. Kehitämme koulutuspoliittiseen strategiaan hyvin sopivia hankkeita, koska valtiojohtoinen rahoitus on jo pitkään ohjannut koulutuspolitiikkaa näin. Etsimme kiivaasti uutta ja unohdamme tärkeimmät. Toinen toisemme.

Hyvät käytöstavat auttavat ihmisten välisissä tilanteissa. Kohtelias kielenkäyttö ohjaa meitä toimimaan muutoinkin toistemme kanssa ihmisiksi. Anteeksipyytäminen ja -antaminen opettavat tekojemme seurausten kohtaamiseen ja kiistojen unohtamiseen. Se mikä on sovittu, siihen ei enää palata. Vaikka olemme eri mieltä, voimme työskennellä yhdessä.

Kiroilevien teinien tai alakoululaisten kiroiluun on puututtava. Ellemme sitten ajattele, ettei siitä ole mitään hyötyä, kun niinhän he puhuvat joka tapauksessa. Tupakointiin kouluaikana on siihenkin puututtava eikä käännettävä selkää tai katsottava sormien läpi.

Tapakulttuuri on murroksessa – sanotaan. On paljon erilaisia arvoja – sanotaan. Minä en tee töitä tuon kanssa – sanotaan. Mihin me haluamme lapsia opettaa ja kasvattaa?

On iso vaara, että näytämme koulussakin lapsille, ettei aikuiset aseta mitään rajoja. Kukaan ei mene rikki rajoista eikä säällisten käytöstapojen opettamisesta ja niihin kannustamisesta. Pitää vain muistaa se, ettei ”hyvät käytöstavat” ole automaattisesti lasten dna:ssa. Näitä pitää oppia ja pitää opettaa. Rajaton koulu ja rajaton yhteiskunta on anarkiaa.

Jokainen koulu rakentaa oman ilmapiirinsä yhdessä. Aikuiset ja oppilaat. Kaikki yhdessä. Säälliset käytöstavat estävät ylilyöntejä ja vähentävät kiusatuksi tulemista. Hyvinvoivassa koulussa viihtyvät oppilaat ja opettajat.

Jokelassa 6.9.2021

Mika Saatsi
@karjalahipsteri 

Tarjoan opetus- ja opiskelijahuollon täydennyskoulutukseksi lukuvuodelle 21-22 kahden iltapäivän koulutuskokonaisuutta: ”ANNA MUN KAIKKI KESTÄÄ!” – psyykkisesti oireilevat lapset ja nuoret koulussa. Koulutus koostuu kahdesta kahden tunnin luennosta ja voidaan toteuttaa lähikoulutuksena, streamattavana hybridinä tai kokonaan etäkoulutuksena.

Ensimmäisen osa on luento: Mitä minun pitäisi ottaa huomioon? – psyykkisesti oireilevien oppilaiden kohtaaminen arjessa. Luennon tarkoituksena on esitellä ammatillisen kohtaamisen satunnaisia askeleita sairaalakoulun kokemuksellisesta viitekehyksestä sekä perustella koko koulun toimintakulttuurin ja oppilashuollon merkitystä haastavien oppilaiden kanssa työskennellessä. Tavoitteena on haastaa kuulija pohtimaan omia kokemuksiaan oppilaiden kohtaamisesta opetussuunnitelman hengessä sekä avartaa lasten- ja nuorisopsykiatrista tietämystä pedagogisesta ja oppilashuollollisesta näkökulmasta.

Toisen osan aluksi käydään yhdessä läpi luentopalaute sekä etukäteen lähetetyt ennakkokysymykset. Toiseen osaan kuuluu myös luento: Vuorovaikutus, osallisuus ja kunnioittavan kohtaamisen merkitys koulutyössä. Tiedätkö millainen vuorovaikuttaja olet? Kasvattajan tulisi aina heijastella luottamusta ja toimia peilinä erilaisille lapsille. Millaiseen peiliin lapsi katsoo sinun oppitunnillasi? Tukeeko koulumme kaikkien lasten osallisuutta? Onko koulumme kaikille vai melkein kaikille yhteinen koulu? Miten huomaan hiljaiset? Millaista auktoriteettiä heijastan? Mitä lapsi kohtaa sinut tavatessaan?

Paljon kysymyksiä, joista useimpiin vastaukset löytyvät omasta ja kouluyhteisön yhteisen todellisuuden peilistä. Luennon tarkoituksena on rohkaista kuulija peilin ääreen. Luennon jälkeen on varattu aikaa yhteiselle keskustelulle.

Tiedustelut ja lisätiedot sähköpostilla: mika.saatsi(at)gmail.com